Lapsi, etsivä isäänsä.
Anna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun oli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina Juosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei muka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti väiteltämän!
Anna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui, tiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli kaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli laveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä ylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi. Ompelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan valmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia, vaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen myrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli hänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite Pentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.
Martinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin. Havaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut kuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut ompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin häiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.
Martina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri Pietarinpojalle, mutta poika — tänäin jo kylliksi puhunut koirasta, jota koskaan ei saanut — ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin kylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen katseleva häntä lausui: "Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä." — Juoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen oikein. "Minä olen tänäin ajettu ulos," ajatteli hän. — Vähän hetken perästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen sanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: "Mitä isäs tekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?" Poika hoksasi tästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki piti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään, isän tulosta tänäin.
Satoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan; pian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö. Hän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti hän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta puheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva tajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika oli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän kirkkoherran päätökseen — kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin — olevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi pakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian tarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin tiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin saavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt karkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: "Vai niin, oletko se sinä, Juoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä." Poika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä ei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi pois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle, ikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi kohtaamaan isää. "Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva kumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah, kuinka lystiä!" — niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt ylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta pois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja, jotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja Juoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari punarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä välillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi kuin syötiin. "Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja huolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin syötte," sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla laaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti ja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa olla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma käytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin olisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä täällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä kauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen mutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa siihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös yhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä, sanoi hän itseksensä: "Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on istutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee. Ihmettelen" — lausui hän päälliseksi äänehköön — "ovatko nämät pihlajatkin isän?" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään ei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä pienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän ihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja silmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: "Mene pois tiehes!" Pois luntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi itseksensä: "Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen minäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja niin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' — Mikki on sentään hyvin viisas!" Joukko harakoita istui puissa ja krakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän unohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien vieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi samoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki noukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. "Tuossa on," huusi Juoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä palan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi käpylintu kuitenki tiehensä — ja leivänpalainen — jaa, se makasi haudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.
Juoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin yhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen katselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta verkallensa maahan. "Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä," sanoi Juoseppi itseksensä — ja isää ajatellen kävi hän taas yhä kauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan surulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella häntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään pojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että edesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri kalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt kiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen vanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton, mietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison lumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.
Nyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan tykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita ihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi otti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia katsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan rivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja hänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu päällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: "Antti Pentinpoika sai metsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta. Kovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle ijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!"
Juoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut syypää. "Kukahan Pentinpoika se on ollut?" kysyi Juoseppi itseltänsä.
Merkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen viherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen peräänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.