"Jaa," sanoi Juoseppi vilkkaasti, "isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi.
Tunnettekos häntä?"
"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!" sanoi äite Pentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa sisälle sivukammariin.
"Enpä tule!" vastasi Juoseppi, "sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan keittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!"
"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun," sanoi äite Pentinpoika, pahanelkisesti hymyten. "Ah, niin onnellisesti — lisäsi hän — se on oikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen käsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän vallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin."
"Ette saa ottaa poikaa," sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite
Pentinpojan tykö.
Juosepille virkkasi hän taas: "Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule ja istu tänne minun polvelleni — niin jaa! Maltas, minä otan pois ne märät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt olet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet pois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?"
"Minä läksin isää kohtaamaan. — Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle ovat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja isänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut heille, minä…"
"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!" kirkasi
äiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki
Juoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat
Pentti ja Kello-Taavetti.
"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!" riemahutti Juoseppi ja juoksi
Taavetin tykö.
"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?" kysyi Pentti. "Tule tänne, pojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti ollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut."