"On, on!" vastasi Uoti.
"No, jos ei muuta ole," sanoi Pentti rynnästellen, "niin maksan minä kernaasti sakot, ehkä kuinka suuret olisivat."
"Kuule'pas Pentti!" vastasi kirkkoherra vakaisesti, "joka on rikas, hän uskoo taitavansa suorittaa ja silitellä kaikki rahoillansa; mutta ei se niin ole. Minä tahdon sanoa, Pentti, paljon olevan, mitä Pentti ei kymmenellä hevoisellansa taitaisi saada liikahtamaan. — Vielä yksi asia: onko vaimonne antanut luvan kihlaukseen ja naimiseen?"
"Lauri sanoi niin," virkkasi Edvardi, "kutsuttakoon Lauri Pietarinpoika tänne!"
Uoti kiiruhti heti matkaan ja palasi pian takaisin Laurin kanssa.
Koska kirkkoherra kysyi jos äite Pentinpoika oikein on antanut suostumuksensa, rupesi Lauri vapisemaan ja vastasi: "Ei! minä vaan viettelin; ei hän ole!"
"Hyvä, ettäs puhut totuutta," vastasi kirkkoherra, "kuitenki tahdon minä itse, äite Pentinpojan suostumuksettakin, ottaa sen omantuntoni päälle että vihin teidät. Mutta nyt täydyn minä sanoa teille jotakin: minä myönnyn — en sinun uhallas, väkevä Uoti! en myöskään osoitetun katumukses tähden, ehkä toivon sen olevan pysyväisen; enkä minä myönny myöskään sinun röyhäilemises tähden sakkojen maksamisesta, isä Pentti; vaan se on yksin ja ainoasti…"
"Vähän Juosepin tähden," taitanut ei kirkkoherran rouva olla väliin sanomatta; "vähän Juosepin tähden sinä myönnyt. Mitä ajattelisi lapsi, viisas ja utelias, siitä, että vanhempansa nyt vasta kuulutettaisiin? Paljon pahentavaista saisi poika kentiesi kuulla siitä muilta lapsilta. Ja kuka tietää, ettei myrkyllinen pisara senkautta lankeisi hänen sieluunsa. Kuka tietää, mitkä onnettomat seuraukset se vaikuttaisi tuleviin aikoihin?"
"Niin se on!" vakuutti kirkkoherra, "lapsi makaa nyt kahtalaisin suhdin, eikä vielä ymmärrä mailman koukkuteitä ja sekaisia kohtia. Lapsi kävi kuitenki turvallisesti kuolemaa vastaan, kohdataksensa yhtä isää, joka kaikin väkinensä oli heikko raukka, niinkuin isänisäkin on ollut heikko mies, löyhä vaimonsa ilkeydelle ja kopea rikkaudestansa. Ainoasti Jumalan kunnioituksesta, joka pelasti lapsen kuolemasta ja tämän lapsen tähden, jonka Herra pelasti sen lujan uskon vuoksi — tahdon minä myöntyä ja yhteenvihkiä teidät, vielä tänä yönä!"
Martina juoksi edes, lankesi kirkkoherran eteen ja suuteli hänen käsiänsä ilokyyneleillä. Uoti olisi nähden kernaasti tehnyt samalla muotoa, mutta niin pitkälle kuin polville lankeemiseen ollut hän ei vielä pääsnyt; hän laski kätensä raskaasti Martinan hartioille, ikään kuin kehoittaaksensa tekemään sitä kaksinkertaisessa mitassa, jotta se tapahtuisi hänenkin asemestansa ja sijastansa.