"Istukaatte!" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi hän taas puhumaan: "Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että olet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin syntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima, jolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä sinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on niin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla röyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny sitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!…" Kirkkoherra keskeytti tässä puheensa, ja Uoti vastasi: "Kukaan ihminen mailmassa ei tunne minua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. — Te, kunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein. Tosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen ollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki, mitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala paratkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta sisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla, teidän avullanne, Martinani kanssa … minä … minä…"
Uotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän miehen.
Kirkkoherra lausui nyt: "Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua kolmena sunnuntaina perätyksin."
"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä kertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa, miten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah, olkaatte kanssakärsivällinen meille!"
"Ah, kunnian herr kirkkoherra!" rukoili Martina, "emmekö me jo kauan kyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?"
"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla ajalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua, että ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat meidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten antaa!"
"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä odottaa," sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata sanaakaan.
Kirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte sanoi hän: "Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin."
"Onko kaikki suora?" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.
Uoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja kysyi: "Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?"