Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa, koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."
Edvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä, hänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian sisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.
Ovi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta kuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: "Tule sisään!" kuitenki viivyteltiin ulkona. — Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika, Kello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.
"Herr kirkkoherra," lausui Kello-Taavetti, "Jumala on ihmeellisesti auttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä että autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja tulisi oikealle kannalle!"
"Mitä te pyydätte minulta?" kysyi kirkkoherra.
"Puhu sinä!" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.
"Minä ajattelen," alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta päälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden ollut pois otettava — "minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra antaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa."
"Ah, sepä nyt jalosti!" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes Martina kädessä ja sanoi: "kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä nöyrästi."
"Me rukoilemme sitä nöyrästi!" kertoi Martina matalalla äänellä.
"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!" sanoi kirkkoherra, "yljän ja morsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin." Hän meni nyt edellä, ja ne kaksi muuta seurasivat.