"Ei, minä en ole niin hyvä," vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella. "Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla sieltä pois, jos tahtoisinkin."
Onneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri Pietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä ollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: "Orpana, joka on aina ollut hyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö; muuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan luoksi."
"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö," sanoi Lauri, ja nyt läksivät muut matkalle pappilaan.
Tulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta Anna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin ymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Lapsen tähden.
Kirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö, niinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei tahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki sydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen päältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin joku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut; tieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta sisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.
Viimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä. Himarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. "Näillä miehillä," sanoi hän, "ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet jäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he, epävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja vaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta! Sepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä — ja minä en ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja vaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä."
Kirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko suostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti: "Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia? Jumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon, hänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä kanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille, Edvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä, ilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen."
Edvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären puheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: "Olkaatte rauhoitetut Elsan suhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää joltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli pahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki voimia kantaa töidensä seuraukset."