"Vielä olisi asia," lausui Taavetti vakaisesti, "koska joku ilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa, etenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et taida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene kammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt."
"Minä tahdon auttaa sinua," sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa kammariin.
Työ oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat herneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä yksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä järjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska hän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia, jota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja koulunajasta.
"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?" kysyi Uoti nöyrällä äänellä Martinalta.
"Taitaa tosiin, sanasta sanaan."
Anna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi: "Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä käskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne perästäki päin."
"Jaa, niinpä se on!" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi nostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.
Nyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.
Taavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi nyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: "Pitääkö minun jäämän kotia, katsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun Martinani vihitään."
"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?" lausui Taavetti.