* * * * *
Varsinaisen jumalanpalveluksen jälkeen toimitti nyt kirkkoherra yksinkertaisilla, mutta liikuttavilla sanoilla vihkimyksen Uotin ja Martinan välillä. Juhlallisesti hartautettu kansa läksi senjälkeen kirkosta, ja itsekukin meni ääneti ja hiljaa kotiansa.
Koska kuu sitte yhtä hetkeä jälkeen puoliyön tuli näkyviin kirkkaana taivaalla, pois hajoittava lumipilvet, silloin valaisi se heleällä valollansa levollisesti makaavan kylän, jonka asujanten sydämet olivat ravitut taivaallisella mannalla ja tunsivat itsensä onnellisiksi tehdyiksi…
KAHDESKYMMENES LUKU.
Jo tulee päivä.
Iloinen oli heräjäminen seuraavaisen päivän aamuna. Jokainen silmä loisti kirkkaasti ja jokainen huusi toisellensa iloisella äänellä: "Hyvää päivää!" Ilma oli kaunis ulkona, mutta kauniimpi oli kuitenkin ilma sisällä sielussa. Tosin paistoikin aurinko kirkkaasti taivaalla tänäpänä, ja lumelta peitetyt vuoret ja puut kimaltelivat aamuisen valon säteistä; paras kuitenkin oli se sentään, että jotain vähemmän muuttelehtavaa löytyi kuin ilma. Yksi lapsi oli pelastettu, ja hänen vanhempansa, sekä myös äiden ja isän vanhemmat olivat onnelliset, ja siinä makasi yksi kestipidon ilo, parempi, kuin mikään muu; se oli kestipito, josta kaikki taisivat nauttia ja kyllä saada. Kuinka hyvin eikö kirkkoherra ollunna säälinyt tätä kaikkea! Mikä vahinko, että hän tahtoi jättää seurakuntansa! Senkaltainen arvollinen pappi ja sielunpaimen olisi ollut pidettävä…
Ylikammarissa Taavetin huoneessa seisoivat Uoti ja Martina vähän Juosepin vuoteen ääressä. Juoseppi lepäsi vielä, vaikka yksi valonsäde, niin leveä kuin pienestä akkunasta mahtui, kävi läpitse huoneen ja valaisi pojan pään ja olkapäät.
"Minä tahdon herättää hänen nyt; kyllä jo aika on siksi," sanoi
Martina.
"Tee minulle se palvelu," vastasi Uoti, "että annat pojan vielä maata vähän hetken! Niinpä on minunki laitani; koska olen saanut päätetyksi jonkun vaikean ja raskaan työn, lepäjäisin minä yhtä uinuelemista kolme vuorokautta. Kuinka koreaksi poika näkyy unessansa! minä en ole koskaan nähnyt hänen makaavan nukuksissa." Niin puheli Uoti ja Martina katsahti hänen päällensä ihmetellen.
"Minä tahdon istua siksikun hän heräjää," olivat isän loppusanat, ja Martina kertoi uudestaan, kuinka Juoseppi toisna yönä oli monta kertaa huutanut: Eikö jo päivä? Poika käänsihen nyt vuoteellansa levottomasti, kun äite lausui nämät sanat, ja, heräämättä, ravisti hän itseänsä, ikään kuin torjuaksensa jotakin pahaa ja harmittavaista. Äite ajatteli sentään, ettei pojan nyt kauemmin pitänyt makaaman, hän nojasi sentähden lapsen puoleen ja sanoi leikillisin ja selvin äänin: "Äite, eikö jo vieläkään päivä? Jo nyt on päivä, Juoseppi! Heräjä! Isäs on täällä nyt."