Tosin ei ymmärretty, mitä ompelia tällä tarkoitti; mutta kuitenki todistivat he kaikki, että on aina osottainnut hyväksi ja hyväntahtoiseksi kaikille ihmisille.
"No! tiedättekös mitä minä sanon?" lausui ompelia, loistavin silmin, "minä en sano muuta kuin pappila ja Myllärin Elsa. Ajatelkaatte mitä minä nyt olen sanonut teille; minä en sano sen enempää!"
Kohta kun sanoma Heljenukon kuolemasta tuli julki, meni kirkkoherra rouvinensa myllytaloon. Tämän etsikon tarkoitus oli erinomattain, tarjota Elsalle kotoa pappilassa. Tarjomuksen otti hän ilolla vastaan, sitä paremmin kuin äitepuoli kuoleman tapauksen kautta oli muuttunut oikeaksi hurjaksi. Eikä tämä ollutkaan ihmeellistä, sillä hänen miehensä kuolema oli vetänyt leveän piirun ylitse hänen viekasten laskujensa; hän sai tyytyä vähäiseen osaan irtaimesta tavarasta; mutta jättää enemmän osan ja itse talon Elsalle. Muutettu tila tuli hänelle myös niin sietämättömäksi, että hän vähän ajan perästä miehen maahanpaniaisten jälkeen muutti pois paikkakunnasta, koskaan enään sinne palataksensa.
Myllärin Elsa vietti koko suruvuotensa pappilassa, ja kirkkoherran ja hänen rouvansa seurassa vauristui hän sangen säädylliseksi ja otolliseksi naisihmiseksi.
Heljentalo seisoi autiomena kaiken talven; suven kuluessa toimitettiin siellä paljon parannuksia ja kaunistuksia, kirkkoherran suoverin, herr Edvardin, peräänkatsomuksella, ja kun syksy tuli, muutti viimemainittu sinne nuoren aviopuolisonsa, entisen Myllärin Elsan kanssa.
Annalla oli koko talvi ja kevät ollut paljon tekemistä ja neulomista pappilassa. Ompelia olisi tästä ja kotoelämästä pappilassa taitanut yhtä ja toista kertoa; vaan hän ei tehnyt sitä. Heljenukon kuolemasta saakka oli Anna tullut erinomaisen äänettömäksi ja varovaiseksi puheissansa. Ainoa paikka, missä hän osoittihen entisen Annan kaltaiseksi, oli Siltala. Tätä ihmettelee kukatiesi halullinen lukia, ei unohtanut vanhaa äite Pentinpoikaa ja hänen tylyä sisuansa; mutta viimemainittua ei ollut enään! Jo ennenkuin se lumi ennätti sulamaan, johon Juoseppi eksyi, oli hänen katkera vastustajansa siirtynyt pois ajasta. Vaikka ei ollut sitä hoksaavanansa ja ulkonaisesti helpoittanut viimeisiinkään samasta entisestä kopeasta mahdistansa, tunsi äite Pentinpoika kuitenki mahtinsa sisällisesti särkyneeksi. Kauhea muisto siitä, että oli sadatellut Heljenukon kuollutta ruumista, noudatti häntä lakkaamatta, ja toisaalta taitanut ei hillimätön sisunsa sulattaa Martinan voittoa.
Anna menestyi niin muodoin Siltalassa; eikä ollutkaan ihmeellistä, sillä niinkuin itse isopykinki oli muuttanut värinsä tulipunasesta vehreäksi, niin oli siellä sisälläki muuttunut kaikki paremmaksi. Ukko Pentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti oli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä raakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta väkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: "Katsos, rakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!"
Juoseppi sai vuosia kuluen, useita siskoja, kuitenki piti hänen äite "kultapoikanansa", niinkuin ei Uotikaan konsa unohtanut, kuinka lapsi oli kuolemaa pelkäämättä käynyt häntä kohtaamaan.
Talvisaikaan asui Juoseppi äidenisän tykönä, ollaksensa lähempänä koulua, ja etsei silloin vapaina hetkinä vanhaa ystäväänsä Lauri Pietarinpoikaa. Viimemainittu taidettiin sanoa vaihettaneen kohtaa Taavetin kanssa; sillä nyt oli se hän, joka ei väsynyt kaikille ja itsekullenkin ylistämästä Juoseppia. Hänen tavallinen lauseensa oli: "että lapsesta, joka eläessänsä on nähnyt jotakin niin erinomaista, täytyy myös tulla yksi erinomainen ihminen."
Koska ompelia Anna kuuli Laurin tainkaltaiset sanat, vastasi hän tavallisesti: "Älä millään muotoa ennustele, siten kartuttaa ihminen päällensä suuren edesvastauksen. Minä tiedän melkein, mikä siitä lapsesta tullee, mutta en sano!"