"Huihai!" virkkasi kirkkoherra, "pääkaupunkiin minä en tahdo suinkaan muuttaa. En huoli siitä paikasta; minä pysähdän tänne."
Kirkkoherran piika, joka sittemmin meni ravintolaan, ostamaan päivällispaistia (varastetun hanhen asemeen), vei sinne kaksi sanomaa, ihmeellisin tavoin yhdistettyä, ikään kuin olisivat olleet eroittamattomat; nämät uutiset olivat: hanhi, pois varastettu, ja kirkkoherra, seurakuntaan jäljelle jäädä aikova.
Kellot kutsuivat herran huoneesen; pian astui kirkkoherra ulos asunnostansa, ja liikutuksella näki hän kylän asujamet, seisovina kaksinkertaisessa jonossa kirkonovelta pappilaan asti, kunnioittaaksensa ja kiittääksensä häntä siitä, että tahtoi jäädä seurakuntaan paikallensa.
Vähä Juoseppi oli vanhempainsa kanssa ja seurasi heitä yhden tuttavan tyköä toisen tykö. Poika näkyi vähän ihmetteleväiseltä; hän tosin ei puhunut mitään, vaan pusersi välimiten isän kättä. Tulleet kirkonovelle, jättivät vanhemmat Juosepin tovereillensa, itse temppeliin meneväiset. Koska Juoseppi oli hetken leikitellyt tovereittensa kanssa, kysyi heiltä yksi varsin yhtäkkiä: "Tiedätkös mikä sinun nimes nyt on?" — "Juoseppi Pentinpoika, niinkuin tavallisesti!!" — "Ei, Juoseppi lumessa sinä nyt olet, ja senpä nimen suitatki saada kantaa!"
Ehtoolla tänäpänä juotiin ravintolassa monta maljaa kirkkoherran kunniaksi ja vähälle Juosepille, eikä väsytty kertomasta toinen toisellensa epälukuisia seikkoja yötisestä retkestä. Oli toinenkin aine puhuttavana, mutta se oli jo puolipäivän aikaan melkein lopen pakistu; me tarkoitamme sitä onnettomuutta, kuin oli tapahtunut Heljemyllyllä.
Puolipäivän aikaan oli nimittäin yksi sanoma tullut kylään, ilmoittava että Heljenukko jo ehtoolla oli kuollut äkkiä, vaikka kuolemaansa ei huonekunta havainnut ennenkuin aamupuoleen yötä. Heljenukon hurjuus, tahtoa kilvoitella Pentti Pentinpojan kanssa juomisessa, sanottiin olleen vienynnä häneltä hengen.
Kukaan ei peljästynyt enemmän äsken mainitusta kuoleman tapauksesta kuin Anna ompelia. Siitä näkyi muka, että hän taisi enemmän kuin muut ihmiset: hän taisi toivottaa ihmiset kuoliaaksi! Hän oli muka toivottanut myrkkyä Heljenukolle kihlauslökärissä! Väristys ilosta ja ahdistuksesta läpivavahti ompelian koko olennon ajatellessa sitä, että oli varustettu senkaltaisella ihmeellisellä voimalla.
Anna ei tohtinut mennä ulos; jokainen taisi muka selvästi nähdä hänen päältänsä, mitä hän oli tehnyt, ja hän katui sitä nyt vilpittömästi, niin vakaisesti ollut hän ei sitä tarkoittanut. Tästedes kavahdan minä — noin lupasi hän itseksensä — joskuskaan tekemästä mitään senkaltaista; minä tahdon toivottaa koko mailmalle paljasta hyvää, myöskin äite Pentinpojalle. Vihdoin rohkeni hän hiipiä Taavetin tupaan ja Martinalle siellä ylhäällä luhdilla sanoi hän salavitiä: "Minä pyydän sinua, toimita niin taitavasti, ettei kukaan vaimoista kielittele minun eileisiä toivotuksiani Heljenukosta. Ihmiset ovat niin kauheasti taikamaisia ja luulisivat vihdoin, minun voivan enemmän kuin muiden ihmisten, mutta Jumala varjelkoon minua olemasta ja käymästä jonakuna semmoisena!" Anna tunsi ainoastansa puoleksi rauhoittuvansa, koska Martina vakuutti, kenenkään ei ajattelevan mitään senkaltaista ja mailman ei olevan juuri niin tyhmän, että semmoista luuloa kantaisi.
Tässä ajatteli Anna itseksensä: "Sinä olet sentään hyvin tyhmä, Martina! mutta, Jumalan kiitos! minä tiedän kuinka on asiain laita mailmassa."
Myöhemmä päivää, kun Annan tykö tuli muutamia naapurivaimoja, vakuutti hän heille: "Minä toivotan hyvää koko mailmalle, ja kukaan ei taida sitä tehdä korkeammassa mitassa kuin minä. Minä toivotan kaikille ja itsekullenki kaikkea mahdollista hyvää, ketään eroittamatta."