Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan. "Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti. "Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa puolustaa.
Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut, että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?
Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?
Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti, kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut häneltä tehdyksi.
"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas äidin luokse." — Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:
"Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan; Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan. Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo: Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.
Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin, Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, — Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.
Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa; Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa. Ja kettuun susi syöksi — sai kuolon kumpainen, Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.
Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois! Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois. Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai; En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."
Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.