Ja vuoteen kolmehenkymmeneen Viel' olla se säilyss' saa! "Sen vast' otan, koska seisahtaa Suo Herra mun eteheen."
Ja vuoteen neljähänkymmeneen Äit'-armahan hän kutomaa Tuot tallels' — "Etpä, ah, tulla saa Sa morsius-pukimeen."
Kun sykkivin nyt sydämin hän käy Sit' arkustaan hakemaan, Voi kummaa, sielläpä lankaakaan Hunnustahan tuost' ei näy.
Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut. Hän meni ylös Knuutin luokse.
"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. — "Eikä ole." — "Onko sulla isää?" — "Eikä ole sitäkään." — "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?" — "Kylläpä siitä jo aikoja on."
"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" — "Eikä niitä montaa ole." — "Onko täällä ketään?" — "Ei ole täällä." — "Mutta siellä kotipaikkeillasi?" — "Eipä ole sielläkään."
"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"
"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."
Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, — ja kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän väliä pitänyt!" — Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"
Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven, mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.