"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.
"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna, Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.
"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli, katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut."
Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään, jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.
"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut, niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi, jonkatähden minäkin olen rouva!"
"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta mitä oli nähnyt ja kuullut.
Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.
"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt kutsumustakaan."
"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt, jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne holhottavaksi.
"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi, ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan paheksuvan.