"Mutta en minä käsitä…"
"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta… kenties nyt paremmin käsität?"
Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.
Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."
"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa ruveta rengiksi, ei meidän taloomme — se ei käy laatuun… mutta minä toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä hoitaakseen."
Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää: sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.
"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä, Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"
"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse ajattelee."
"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein onni."
Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.