Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua Räätäli-Niiloksi. Sen sanon… sulle, älä …. koskaan ryyppää viinaa; se on… perkele, mailma ja oma liha… hän seisoo ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa arvonsa… — Oh, voi minua, voi minua!… Kuinka syvään jo olenkin langennut."
Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:
"Vapahtajani laupias, Viel' auta mua armossas! Syvästi mä lankesin syntihin, Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"
"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta sano ainoastaan sana…" Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta minua! — Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra, syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."
Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.
Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.
Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä tänne, sinäkin, — tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut. Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!…" Hän nousi seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen sänkyyn päin. — "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.
"Isä!" varoitti Arne.
"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja käpristyi yhteen myttyyn.
"Isä!" varoitti Arne.