Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa Lentsin ainoa naapuri — hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä, mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi — hän oli yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin, sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä, tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät, kuinka meidän keskemme on laita?"
"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.
"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös. Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä, kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.
Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty kuin tehty.
Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa, olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin, sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan. Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt vaan vaatteet hyvin ympärillesi".
"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on oikein", vastasi Anni.
Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla, niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä toinen toisensa perässä.
Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle etuarvon".
Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.
"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.