Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan tytär osasi paremmin lukea.
Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan; siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".
Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei se unohtuisi.
Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.
Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä.
Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".
Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".
"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi kuitenkin".
"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".
"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".
"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".