Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti sanat itsekseen.
Koko viikkoa — nyt oli vasta keskiviikko — vielä vietettiin kuin puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi, tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa. Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa, hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin — ja nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään, kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".
Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin: "Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".
"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus, joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas odottamassa, kun palaamme kotiin".
"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne loppuun".
Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä, että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko vuosikausina".
"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".
"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".
"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu — minä puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli — niin tuntuu siltä, kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on, ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä minun tieten ketään, joka minua vihaisi".
Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"