"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä kenellekään hiisku".
"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"
"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"
"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".
"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu seitsemällä sinetillä".
"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".
"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika tavalla".
"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".
Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan, joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään vanhempain luoksi.
Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.