NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
Morgenhaldessa.
Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut. Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin pelkää huoneitten kukistuvan!"
"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin, kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".
Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.
"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä; se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.
Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".
"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".
"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".
Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen. Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään, jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin teen".