Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi: "Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä. Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".
"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan. Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"
"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä erinomaista niissä nyt sitte on?"
"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".
"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun haltuusi?"
"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme yli".
"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".
"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani, kertoa mitään noin surun-alaista".
"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".