"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset korkoni".
Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan meillä käytte".
Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.
"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle lainannut".
"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"
"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään. Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa semmoinen on".
"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi antanut".
"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa mukaantua mieltäsi myöden".
"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään, kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai niin? Vai hän sinua yllyttää?"
Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan toisella lailla, — ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä olisin ollut askareissani huolimaton, — siitä te olette minun todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut, mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun lievitykseni, se minun eläkevarani ja — siinä kylläksi. Oikeastaan minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents, olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on, ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä mailmassa hyvin. Ja nyt — voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti, tuhannen kertaa hauskasti!"