"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.
Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei hänen kanssaan ollut puhumistakaan.
Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"
"Siihen on mahdoton pakoitettaa".
"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".
"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".
"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".
"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.
"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"
"En tiedä yhtäkään".