Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena, melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.
Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä oli.
Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.
Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä, mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".
"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".
Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".
"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"
"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä sinäkään minun".
"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja kurjuutta itsessämme".
"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".