Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa — Anni oli ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi — sanoi hän vihdoin: "Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"
"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".
"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"
"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua muutoin saisi saranoistasi mihinkään".
"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin äkkiä päällensä ja meni ulos.
Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.
"Mihinkä sinä menet Lents?"
Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.
Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen. Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki muutoin ovat muuttuneet…
Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt. Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään ylös".