Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte istui melkein koko pitkäsen yön.
Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä tämmöinen kamaluus lisäksi.
Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka. Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! — — huusi hän. Jos joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!
Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison aikaa akkunasta ulos.
Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit niin mielelläsi…
Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili sekaisin…
Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja unohdusta unessa.
Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi, mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lainahattu ja säästörahat.