Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen, kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla, paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini. Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta — —
Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.
Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi koittamattakin.
Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.
Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.
Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä, ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän, eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi. — Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi, ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa toteentumaan — ne eivät menneet hänen mielestään — ravintola oli ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!
Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi, ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! — Eikä huomispäivästä ollut mitään toivomista!
Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli. Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä pois.
Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa. "Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille, "on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.
Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan rappiotilaan.