"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni, etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.
"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha, vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta minkätähden minä tätä mainitsen? — Ei aikaakaan sen jälkeen kuin meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana. Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen, poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.
"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"
"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.
"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni 'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. — Minä vastasin miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.
"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.
"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.
"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni: antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa. Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin, että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen, ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. — Yhtä minun pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä. Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla — siksi ravintolaa kutsutaan Spaniassa — ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia, ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. — Me astuimme sisään huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa niitä haudalleni! — Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä, kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa, jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi, ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".
Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan: "Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi. Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa viinilasiini".
Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona, ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne, siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta takasin! Toista oli silloin vielä.