"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".
Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt hänen sitä tekevän mieltä mielin.
"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"
"Toivotan onnea".
"Kiitoksia!"
Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen palamaan heittää".
"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa, kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".
Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua, tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi tehtaan osakkaaksi.
"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".
"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".