"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle — ja tohtorin äänestäkin kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. — "Herra Storr, se oli oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään. Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä kohta".
"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"
"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".
"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä, että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa saattaisivat koristaa huonettakin".
"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja oikein".
"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät tapansa ja käyvän oikein".
Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.
"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan seurustelioille.
"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka Lents jaksaa?"
"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien. Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän tavalla suutuin".