"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"
Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents, tiedättekö, mitä teette nyt?"
"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".
"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".
"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas, kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte? Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut minun ovestanne ulos".
"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".
Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan sanomatta hän meni pois.
Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään niin hyvin kuin se mennä jaksaa.
Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.
Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut; semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan. Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä, joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle. Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin. Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".