Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi muille aloille, ajatteli Pilgrim.
Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta. Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.
Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?
Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?
Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän olevansa hyvin tytyväinen.
Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.
Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja… Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä asiaa…. Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista? Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin…
Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka, ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan, ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä, kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. — Ei sentään, ei sekään suurta maksa, — mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut! Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.
Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä, kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis. Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä. Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En minäkään olisi sitä uskonut. — Välisti se haukkui korppia, joka aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna, teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme toinen toisemme.
Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen, niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut; niin se on, niin.
Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.