NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.
"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää? Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".
"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun silmäisi edessä".
"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".
"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".
"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla itsestään".
Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.
"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen. Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".
"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents "vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin kovasti jyskikin".