Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut, ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä, että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.
Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.
Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet, jotka hän otti yllensä.
Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.
Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa. Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole kelvollista yönuttua?"
"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä ottaa se päällenne?"
"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi, mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä veli-vainaajansa nutun.
"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"
"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä, tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti, ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena. Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".
"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa lapsen", lisäsi Lents.