"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus, mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte semmoista, pistän huoneet palamaan".
"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille, joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi, kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia, että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi; Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."
"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei olekaan totta".
"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".
"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee. Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".
"Sanonko minä oikein kuin laita on?"
"Sano!"
"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin, ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli elossa".
"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään muotoa sitä tehnyt".
"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".