"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen, että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"
"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e; ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta, että olen sanani myrkyttänyt".
"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena. "Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö? Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan takaa kenties astumme hänen eteensä?"
Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, — ja sinäkin olet Lentsin korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen; sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".
Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni, me seisomme auenneen haudan partaalla —"
"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin seisot auenneen haudan partaalla —"
Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Nöyrtyneen tunteita.
Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja kiiruhti takasin valkeata virittämään.