Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan. Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa.
Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.
Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte
Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.
Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.
"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello on jo viisi, ja minun on kova nälkä".
Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen kuivatuita hedelmiä.
Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään, mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa, että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan. Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".
"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä hyvää kinkkuakin".
"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"
"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".
"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta, vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua, Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden, että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit: 'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'… Taivaasen sinä olet minulle tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana, ja…"