Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä johdattamaan toista riviä.
Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin viisikymmentä askelta Lentsin huoneista — lähemmäksi ei päästy — luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin. Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki, kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.
Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa: "Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä, taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"
Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen, mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut, mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.
Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.
Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö, joka makasi kuolinvuoteellaan.
"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja lähti läpi yön kotiin.
Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle, olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.
"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan hautaantuneita".
"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.
Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.