Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka olivat yhteen kierineet.
"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.
"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton palamaan" vastasi kumppani.
Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa valkea sammuikin.
Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut; semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.
Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut tarpeeksi apuun.
Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan. Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.
Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Lumen alla kasvaa kukkanen.