Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.
Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille, että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden, ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että lapsikin hukkuisi.
"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents. Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.
Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.
Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".
Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.
Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.
"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni, niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen, minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita, olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa…"
"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".
"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen, samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt kädessään.