Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät, mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille, etteivät pitäisi semmoista melua.
"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa pakoittavia kyyneleitä varten.
Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat, Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".
Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania, tuo niistä kukkanen kotiin".
Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä: hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä heidän tee mielensä ollenkaan lakata.
Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä tulen kohta takasin".
"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".
Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen matkakumppanina…"
* * * * *
Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla, halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.