Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte sopivassa tilassa.
Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin tallin ohi.
Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa; tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.
"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani", virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko, mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta nisujauhoa".
"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös, ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas. Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen; vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän lörpötyksiänsä".
Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi, astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä elämässä tavataan.
Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä. Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille; tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.
Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä. Mutta — ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen — Katriina ei, kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia, käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.
Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah, tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan, minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".
Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.