Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua, että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana piikana".
"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta oma kammonsa.
Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä, Pilgrimiä ja Petrovitschiä.
"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran; siitä he eivät herää".
Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. — Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä, että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena asiana.
"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.
"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut, että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".
Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin. Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".
Maisu purskahti itkuun.
Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"