Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".
Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja mietitty.
Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena, kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut, kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne hän piti itsekseen.
Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi kuin koskaan ennen.
Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.
Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen". Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle, jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!" — niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään ihminen, eikä ihminen mikään koira".
Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas muuttaisi omiin huoneisinsa.
Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä ylängöllä.
Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä tapahtuneet.
Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru, välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä kuin terveysveden juonti.