Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.
Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin. Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa niellyt.
Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa vihassa.
Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät voineet erota toinen toisestaan.
Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa, kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta, minä annan sinulle parahimman.
"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!
Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"…
Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen — siksi sitä luulen kutsutaan — eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa. Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori sanoo, on totta ja oikein sanottu. — Etkö jää tänne huomiseen? Silloin on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha. Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".
"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa kumminkin jotain.
"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin. Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa, metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne suurinakin".
Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä: "Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa kummin virkaa".