SEITSEMÄS LUKU.
Ravintolan tytär pitää emännyyttä.
Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies — se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona — sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.
Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.
"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.
Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",
"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".
"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".
"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".
"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".