"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".
Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".
Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".
"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".
Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.
Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".
"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".
"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.
"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että —"
"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen — mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".