"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".
"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.
"Niin, missä isä on sitte?"
"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".
"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".
Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?
Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"
"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.
Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".
"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"
"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".