Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä, itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt, ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa, jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme, mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini! Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"
"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois, mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta. Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi: nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat keinotekoiset eivät mahda, — ja niinhän se onkin, kuin olla pitää. Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".
He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan, päätti hänkin sinne mennä.
"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".
"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä, mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää, se on jotakin se".
Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa, jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti, kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on jotakin, se".
"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.
"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".
"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria, mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan musiikia kuulla".
"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".