Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää. Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani halkeemaan".
"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi'".
Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä, niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, — vaikka se ei yksin sillä ole tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa seisoo, — jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani piano-paikat käymään vielä hitaammin ja forte-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka itsestään soittaessansa: piano-paikoilla hän itsestänsä käy vienommaksi ja forte-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin forte-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti, koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein, kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".
Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".
Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni, saanko sinulta kysyä jotain?"
"Kysy, sinulle sanon kaikkea".
"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin hyvin kuin Taitelian morsian".
"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".
Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn toistakin asiaa".
"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".